Lapsilisä Englannissa

Täällä lapsilisää ei saa kaikki. Olemme siis onnellisessa asemassa täällä Suomessa: sitä myönnetään kaikille, tuloihin katsomatta, kaikille sama määrä.

Kun toinen vanhemmista tienaa vuodessa noin yli 50,000 euroa, ei lapsilisää Britanniassa saa ollenkaan. Palkkaraja on pieni jos suhteuttaa sen Lontoon elinkustannuksiin, missä suuren osan kustannuksista haukkaa asumis- ja lastenhoitokustannukset tarhoissa tai kouluissa. Täällä myös koulujen tasoeroissa on huimia eroja. Eri kouluilla on eri opetusmenetelmät. On kirkkojen, valtioiden ja yksityisten ylläpitämiä. Raha ratkaisee, vanhempia haastatellaan. Lapsien tulevaisuus voi olla siitä kiinni pääseekö hän hyvään kouluun. Tulevaisuus voidaan tuomita jo kolmivuotiaana, millainen hänesta tulee isona. Ja eikä riitä, että lapsi olisi lahjakas. Vanhempien paine on myös kova, jos ei ole oikeassa menestyksekkäässä työssä, tunne oikeita ihmisiä tai asu oikeassa paikassa suhteessa koulun statukseen.

Englannissa viikkotasolla lapsilisää ensimmäisestä lapsesta maksetaan noin 21 puntaa. Toisesta lapsesta maksetaan noin 14 puntaa jne. Toisin kuin Suomessa, missä maksutapa on nouseva: toisesta maksetaan enemmän kuin ensimmaisesta jne. Britanniassa kolmannesta saa saman määrän kuin toisestakin. Kaiken lisäksi lapsilisä on veronalaista tuloa.

Tällä viikolla kehysriihen puitteissa lapsilisä on ollut tapetilla. Eräässä haastattelussa nuori äiti sanoi, että uskoo tämän leikkauksen puitteissa miettivänsä toisen lapsen hankkimista. Sorry to say, mutta mitä!! Se että lapsilisää Suomessa leikataan on isossa taloudellisessa kuvassa yksi niistä periaatteista että maamme pysyy taloudellisesti kunnossa, ja että ne, joita nyt kasvatamme eivät joutuisi maksajiksi. Onko joillekin noin alle sadan euron menetys se kriteeri että lapsia ei voida lisää hankkia. On jotenkin hataraa ajatella että lapsenhankkimismotivaattorina olisi lapsilisien tienaaminen. Välillä tuntuu että Suomessa valitetaan aivan turhasta ja katsotaan asiaa suppeasti: "ansaituista eduista ei luovuta" -mentaliteetilla.

Hyvä esimerkki voisi olla huono taloyhtiön hallitus, joka vuosi toisensa jälkeen siirtää isoja remontteja eteenpäin ja eteenpäin ja sitten kun edessä on pakkoremontti ei kellään ole varaa maksaa putkia, kattoja, julkivisua, kaukolämpöliittymisiä. Ja kuinka sitten käykään. Kun remontit ovat pakosti edessä joudutaan asunto myymään. Tällaisesta arvotalosta ostin aikoinaan asunnon, ja niin osti moni muukin. Noin 60 % asunnoista myytiin kun silloiset asukkaat eivät halunneet olla maksajina.
Nyt taloyhtiö on kunnossa ja asuntojen arvo noussut. Alueen arvotasoon ja investoituihin kustannuksiin nähden sain asunnon halvalla.

Tunnustaudun siis ajatuksiltani riistoporvariksi, kuten Virpi Salmi HS:n kolumnissaan kirjoittaa: Suomi on hyvä demokraattinen maa, joka takaa lapsilisät kaikille, "ilmaiset koulut" yliopistoja myöden. Onko siis väärin myöntää, että meidän perhe pärjäisi jos Suomessa lapsilisille asetettaisiin tuloraja? Sahaten oksaa, jolla istun. Siihen Suomi ei ehkä ole vielä valmis. Vielä.

Katsottaisiin mielummin oikealle, tulevaisuuteen,
jotta säilyttäisimme kestävän kehityksen tulevaisuuden maksajille. 

Hetkeni ruokalappuna

Vatsani on iso, giant pumpkin. Tästä syystä se onnistuu keräämään mystisen hyvin lähes kaiken itseensä, tarkemmin valkoisiin paitoihini: appelsiinin mehuroiskeita, tomaattisia pisaroita. You name it. Olen siisti ja tarkka ihminen, en sotkija. Olenkin pohtinut ovatko aiemmin ruokaroiskeet menneet vain ohi, lattialle jonnekin, ollessani normaalimitoissani, koska vaatteet ovat pysyneet puhtaina ja tahrattomina. Todella huvittavaa, myönnetään.

Viimeiset viikot käsillä, vaikea ennustaa koska uusi tulokas on valmis tulemaan. Hetkenä minä hyvänsä. Laukku pakattu, lapsenhoito- ja hakijat valmiina. Puolisoni tulee mukaan jos ehtii saapumaan Lontoosta. Vähän jännittää, positiivisella tavalla. Tänäkin aamuna heräsin yhdeksän tuntien unien jälkeen tunteeseen, että ei sitten tänäkään yönä tullut lähtöä.

Löysin HS:n arkistosta humoristisesti kuvaavan tunteeni.
Helsingin Sanomat. Miikka Pirinen.
"Jättikurpitsan kasvattaja Armi Lindell odottaa jo kauhulla Äijän laittamista paloiksi". 

.

Vanhan tavaran uusi funktio

Saatan olla omassa sisustamistyylissäni hieman tylsä: lempivärini on valkoisen eri sävyt. Pidän siitä, että yleisilme on vaalea ja moderni kunnioittaen kuitenkin rakennuksen ikää ja tyyliä. Valkoinen sallii ympärilleen värikkäät esineet ja kausivaihtelun mukaan koristeellisemmatkin somisteet. Valkoisen sävyt mukautuvat mutta ovat samalla ankaria, muuttaen helposti yleisilmeen tylsäksi ja kliiniseksi.

Suomessa ja Helsingissä olessamme majailemme 40-luvulla rakennetussa puutalossa, jonka varastosta on löytynyt viehättäviä vanhoja esineitä, jotka rikkovat punertavalla sävyllään vaaleaa ilmettä.

Matkalaukku toimii sivupöytänä ja samalla säilytystilana mapeille.
Laukun päällä olevat tulppaanit ovat vanhassa maitotonkassa,
joka löytyi puolisoni isotädin jäämistöstä.

Vanhat sukset odottavat vielä seinälle ripustamista ja oikeata paikkaa. Ajatus on, että ne toimisivat kapeana hyllynä pienille esineille, kynttilöille ja kenties valokuvakehyksille: suksen pohjassa oleva ura on kuin valmis stopperi kehyksien paikallaan pysymistä ajatellen. 

Vanhat sivakat hyllynä.

Lämmin rintama väistyi

Sillä aikaa kuin Suomessaolomme vuoksi viikonloppuisäksi tunnustautunut puolisoni hehkuttaa varhaisena aamuna tuntuvaa Lontoon lämpöä, odotan kirjaston ovien aukeamista aurinkoisessa ja lempeässä pakkassäässä. Lontoon kevättä on hieman ikävä kun katsoo harmaata, lumen ja jään muodostamia laikkuja jalkakäytävän sepelin seassa.

Arjen harmauden estetiikkaa

Normaalista poiketen jouduimme heräämään tyttäremme kanssa suhteellisen aikaisin sillä heti aamutuimaan suuntasimme hänen ensimmäiseen hammastarkastukseen. Kaikki kunnossa, kahdeksan hammasta jo edessä ja juuri puhjenneet kaksi poskihammasta. Tarkastus suoritui pienen itkun kera. Nyt ollaan maitohampaiden osalta puolivälissä. 

Kirjaston lainaussaldoa: jotain äidille, jotain tyttärelle.

Me, Toddler and Large Cantaloupe on the Road

Saavuimme reilu viikko sitten Suomeen: kutsun matkatarkoitusta synnytyslomaksi. Useat Euroopanliikenteessä operoivat yhtiöt sallivat lentämisen täydelle viikolle 36, kun edennyt raskaus on normaali. Nyt ei ole pikareissu, olen varannut täällä oloon kaksi kuukautta, tai ainakin siihen asti kun uudella tulokkaallakin on passi.

Olen viimeisenä viikkona huomannut että Lontoossa elely on tehnyt minusta salakavalasti vasemmalle taipuvaisen: katson liikennettä ensin oikealle, ja kehtaan kuljeskella kadulla vasemmalla laidalla todeten että etenen potentiaalisella törmäyskurssilla. Liikennevalot kestävät vihreänä pitkään, ja ihmiset seisovat kuuliaisesti kadun reunalla vaikka autoja ei näkyisi. Autoilijat kunnioittavat suojateitä, ja ylipäänsä niitä on,  ja edustavat maalattuina lähes joka risteyksessä. 

Siinä missä suomalainen autoilija on voittopuolisesti kohtelias jalankulkijalle, eroaa se lontoolaisen autoilijan minä eka -mentaliteetista edukseen. Sen sijaan lontoolainen jalankulkija kohdatessaan toisen kanssapatikoijan pesee mennen tullen suomalaiset tallaajat. Siinä missä lontoolainen jopa hämmentävän äänensävyn värittämän "oh sorry  tai oh, I am SO sorry", kun melkein rynnin edellesi, vaikka tuskin edes kosketti, huomasin, törmäsi tai oikeasti aiheutti mitään pahaa ohitustilanteessa, tulee suomalainen, ottaa kyynärpäätä, murahtaa, sanomatta mitään.
Ikävöin lontoolaisten teatraalista pahoillaan oloa: aitoa tai ei, olen ottanut sen pieneksi hiljaiseksi projektiksi, pedagogisessa mielessä. Viljellä ja tartuttaa tätä sorry-, excuse me -kulttuuria kuin Euroopan jalavia rienaava loinen konsanaan.

Viikon hedelmäksi huvittavalta tuntuva pregnancy -applikaatio on valinnut ison cantaloupemelonin. Keskimääräistä suurempi melonini ei kaikesta huolimatta juuri huomauttele tai tee melua itsestään: eilen pikkukakkosessa esitetyn voimistelutarinan innoittamaa tytärtäni halusin ilahduttaa (?) demostroimalla kuinka se kuperkeikka tehtiinkään: tytär ihmeissään ja äiti pyörällä päästään. Tarina ei kerro yritinkö samaa takaperin.

Väistä perkele, vai look left/right perkele?

1:47 am - > until I fall asleep again

Uni keskeytyy lähes sydänkohtaukseen. Ovemme summeri soi. Yö on hipsutellut lähemmäs kahta ja yläkerrassa on ilmeisesti juhlat. Kyllä, nyt kuulen jo vaimean musiikin; naapurin musiikkivälineet eivät kuitenkaan sijaitse aivan suoraan makuuhuoneemme yläpuolella. Summeri soi uudestaan. Nyt kyllä lähtee tyypin henki. Nousen sängystä jupisten ja nostan ovikuulokeen pois paikoilta, jottei se soisi ainakaan meidän talouteen enää.

Olen ainoa joka herää summeriin. Puolisoni herää siihen, että uhkaan tulokkaan listaamisella. Hetken keräilen itseäni ja vilkaisen peiliin. Puen puolisoni hupparin päälle ja kipitän puolipukeissa ylös ja käyn huomauttamassa, että ainakin asunnon oven voisi laittaa kiinni, ja kertoa vieraille, että painelisivat ihan muita asunnonnumeroita ja en myöskään pistä pahitteeksi jos volyymit pienentyisivät.

Palaan takaisin, ja puolisoni kysyy, ai et jäänytkään pidemmäksi aikaa ylös. Niin. Miksen jäänyt. Ihan hyvä meininki siellä näytti olevan. Olisin voinut esimerkiksi soittaa minun musikaalisen taidonnäytteeni, ukkonooan asukkaan flyygelillä. Hän on muusikko, ja päivisin voin oikeasti nauttia hänen instrumentaalisista taidoistaan. Nyt en nauti.

Mieheni joskus kirjoitteli niinsanottua kiitollisuuspäiväkirjaa. Idea siinä on poimia muutama asia, jotka olivat erityisen positiivisia ja mistä oli kiitollinen. Yritän kääntää tämän verenpainettani nostaneen ja teknon eritahtiin sydämeni kanssa kulkevan tilanteen positiiviseksi ja löydänkin useamman asian, joiden kimpussa kulutin pakotetusti valveilla olon vuoksi joitakin tunteja:

• onni on verkkohesari, pitsan jämät ja light cola
• victoria's secretin kesän bikinimallisto tuli selattua
• onneksi tyttäremme nukkuu paremmin kuin äitinsä

Voisinpa paeta uimaan ja rauhoittaa mieleni