Steven Tyler - turkista, sukkaa & sandaalit

Aerosmith keikkaili toukokuun lopulla Helsingissä. Sitä ennen yhtyeen keulahahmo Steven Tyler on keikkailut myös Helsingin keskustassa, koko kansan keskellä ja ottanut homman haltuun. Piskuinen mies on varmasti päässyt moneen kuvaan intragramissa, facebookissa: MÄ ja Steven, we rock! Ihanaa ja ehkä vähän kateellinen, vaikka en mikään tosifani olekaan. Kunnioitettava ura tällä rokkivaarilla. Yhtyeen yhdestä ehkä tunnetuimmasta kappaleesta Walk This Way on jo lähes 40 vuotta.

Mutta mutta millainen on tämän rokkivaarin out fit? Pitkää harmaantunutta rokkitukkaa, kyllä. Turkista ja isoa roikkuvaa kaulaliinaa, pyöreätä aurinkolasia. Yes. Mutta sandaalit ja sukat niissä. On kyllä ergonomista ja mukava tepastella. Ehkä vaivasenluu vaivaa. Nyt kuulkaa Suomi-miehet siellä etelän lomakohteissa. Pitäkää sukka-sandaalityylinne, jos kerran Stevenkin. Mutta muistakaa käyttää samalla myös pitkää turkista ja kietaiskaa siihen ehkä Louis Vuittonin huivi. Niin johan rokkaa.

Stevenin twitterkuva paljastaa
sandaaleista pilkottavat keltavalkoiset sukat.

Behind the Blue Door

Värikkäitä ovia, värikkäitä taloja. Jotkut talot ovat edelleen yhden perheen asuttamia useine kerroksineen, suuri osa on kuitenkin jaettu useammaksi asunnoksi.

Tarina kertoo, että aina kadut eivät olleet numeroituja, joten kolkuteltiin punaiseen, keltaiseen, mustaan oveen vain muutama väri mainitakseni. 

Olemme tottuneet, että kadun numerot kulkevat loogisessa järjestyksessä: toisella puolella parilliset, toisella parittomat, etelästä pohjoiseen jne.  Westminster Abbeyn lähellä asuu ystävämme kadulla, jonka asunnot on numeroitu siinä järjestyksessä kun ne on rakennettu. Vanhimmasta uusimpaan. Haastavaa jos etsii rakennusta ilman tätä tietoa. 

Meidän asuntomme ulko-ovi on raikas merihenkisen sininen. Ja jokaisen Notting Hillin värikkään oven takana on tarinoita, perheitä ja naapureita. 

Vuosi sitten kun muutimme tänne, muutti samoihin aikoihin yläkertaan vanhempi mies; esitteli olevansa elokuva-alalla ja nyt projekteja täällä. Välillä hän piipahtaa Atlantin tuolla puolen kotimaassaan mutta nyt taas maaliskuusta Lontoossa.

Eilen puolisoni kohtasi hänet töistä tullessaan ja naapuri jutteli niitä näitä pitäessään ovea kun mieheni talutti pyöräänsä sisälle. "...uusimman Bondin kuvaukset nyt työnalla...". 

Vuosi olemme olleet naapureina, ja uteliaisuuttani päätin tehdä kooveegeet: naapurimme on Oscar-voittaja. Mutta meille edelleen se hyväntuulinen leffatyyppi Atlantin takaa: behind the same blue door. 

Package has arrived for you

Saimme viestin entisen asuntomme naapuriltamme täällä Lontoossa: Package has arrived for you. Jotain minulle, jotain pikku pojallemme. Ruotsista ❤️: life is so baby blue now.

Super (size) me

Kun on ollut parin vuoden sisään aika tiiviisti raskaana, niin onhan se väistämätön totuus ettei vartalo ole enää samanlainen kuin se oli ensimmäisen raskauden alkutaipaleella toukokuussa 2012.

Luin image-lehden kirjoituksen kohti täydellistä ihmistä. Vähän hyydyin mietteisiin. Ongelma ei ole omalla kohdalla se, että tiivis raskaustahti olisi tuonut sen kummempia lisäkiloja vaikka neljäkymppisetkin kolkuttelevat ihan kulman takana ja siten paljon puhuttu vanhemmiten tapahtuva aineenvaihdunnan hidastuminen uhkaa.

Ei. Oma ongelma viittaa juuri artikkelissa puhuttuun protetiiniin ja lihaksiin. Ja viimeksi mainittujen kuihtumiseen. Viime aikoina on rehellinen ja maskuliininen hikoilua erittävä salitreeni jäänyt lähes olemattomaksi ja sen on korvannut vauvojen nostelu ja välillä heidän elopainonsa hyödyntäminen kuin salitreenissä konsanaan: askelkyykyissä, peruskyykyissä, kylkilihastreenissä. Esikoisen 11 kilon massa on jo ihan hyvä vastus topakkaan alas ylös liikkeeseen, josta hyötyy molemmat: tyttö kiljahtelee riemusta ja äidin reidet, kädet ja selkä saavat oivan tehon usealla toistolla.

Image-lehden kirjoituksen ydinsanoma on, että kuntoilu ja terveet elämäntavat ovat megatrendi ja verrattavissa kultteihin ja uskontoon. Super-ihmiset, työelämänmenestyjät, himotreenaajat perustelevat tekmistään stressinlieventäjänä. Tottahan se on, urheilen jotta saan hyvän olon, pysyn kunnossa, jaksan olla hyvä äiti, vaimo, juoksija, hiihtäjä, joogaaja, työntekijä. Super me. Ja kun nuorena on harjoitellut parhaimmillaan kymmenen kertaa viikossa, on aika vaikea muuttaa näitä elintapoja ihan nollatreenaamiseen. Kunnossa pysymiseen ei auta proteiinirahkat. Ja sitäpaitsi: englantilaiset rahkat eivät voita Suomen meijereiden tuotantoa. 

Omaa aikaa

Puolisoni kysyi minulta eilen kuinka paljon minulla oli omaa aikaa päivän aikana? Jäin pohtimaan itselleni tyypillisesti kysymyksen paljon syvällisempää merkitystä ja halusinkin tarkennusta. Siis tarkoitatko että olisin avannut suklaarasian, asettautunut viinilasi sivupöydällä ja alkanut lukemaan jotain ihanaa kirjaa, pelkäämättä että hetki kestää vain minuutin tai jopa useita tunteja.

Ei, vaan aikaa jolloin molemmat lapset mahdollisesti nukkuvaivat samaan aikaan. Totesin että sellainen hetki taisi olla puolisen tuntia, minkä täytin jollain järkevällä kotityöllä, en lukemalla kirjaa.
Tänään jos minulle heitettäisiin sama kysymys, voisin sanoa että kokonaisen minuutin minulla oli sitä omaa aikaa. Jos hyviä puolia tästä etsii on ajoitus aivan täydellinen: esikoinen herää kahden ja puolen tunnin päiväuniltaan kun taas pienokainen on juuri nukahtanut unilleen kylläisenä. Molemmat saavat tuona hereillä olo aikana täyden huomion. Ehkä.

Vaikka lapsilla on rytmit, saattavat ne olla arvaamattomat. Välillä omaa aikaa jää se minuutti, hyvänä päivänä se oli neljä tuntia. Nuorimmainen on kuitenkin päivä päivältä enemmän hereillä, virkeämpi ja seurusteluhaluisempi, kuinkas muuten. Esikoisen päivärytmi on paljon selkeämpi.

Ja sitten kun sitä omaa aikaa sattumalta tulee, menee ihan lukkoon. Mitä sitä tekisi, kun ei tiedä varmuudella kauan se oma aika kestää. Näitä elämän pieniä projekteja ja probleemia.

Kuuntelen mielummin koko päivän vaikka tämän laulun luritusta
kuin sitä että molemmat lapset itkevät samaan aikaan. Lehmän hermot. 

Arkihaasteita

Facebookissa on viime aikoina kiertänyt kerrankin mukava niin sanottu kiertokirje: haastettu jakaa viidenpäivän ajan kuvia arjestaan jota on täydentänyt pääasiassa positiivissävytteinen arjenkerronta. Samalla haastettu haastaa viidelle ystävälleen haasteen eteenpäin. Pääasiassa ihmisten arkiaskareet kerronnaltaan ovat olleet persoonallisia arjenkuvauksia, osan ystävistäni tunnistaa ihanan sarkastinen arjenkuvaus, kuten eräs talvea inhoava ystävä puistattelee säätä ja muunmuassa pesukoneen tyhjentämistä frakki päällä.

Siinä missä ennen olisin arkihaasteena suivaantunut Ullanlinnan löysäparkkeeraajista, nykyään ottaa enemmän päähän kodinkoneiden epäkäytännöllisyys, pienen väliaikaisasunnon tavarakaaos, kaapit joita ei saa pikku piialla kiinni, jotta 16 kuukautinen ei pääsisi jälleen kerran siirtelemään kuppeja lattialle, tai olohuoneeseen. Puhumattakaan avohyllyista tai esillä olevista pesukoneista, joiden nappuloita pitää painaa joka päivä uudestaan. 

Lähes kaikesta esikoisen toiminnasta voi löytää jonkun haasteen. On ihanaa että on omatoiminen ja välillä jopa apu, niin nokkamukin käyttö ja sen vedellä läträäminen lattialle on eräs haaste, johon joka kerta tekee mieli sanoa, että Afrikan lapsilla ei ole edes puhdasta vettä ja siksi ne tulee kipeiksi. Ehkä jätän kuitenkin tämän pedagogisessa mielessä tarkoitetun uhkailun hiljaiseksi ajatukseksi ja tyydyn jälleen kerran persoonattomaan kieltoon ja tuimaan ilmeeseen. 

Loman loppu häämöttää

Synnytyslomani Suomessa vetelee viimeisiä päiviä. Ikävä ei jää ailahtelevaa säätä samalla kun katsoo  Lontoon lähes vakiona olevaa yli 15 asteen päiväennusteita.

Perheemme kasvoi neljään, komeat mitat täyttävällä pojalla juuri pääsiäisenä. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet uuden arkirytmin löytämistä, jota tahdittaa vauvan tarpeet ja kohta 16 kuukautta täyttävän pikku neidin uteliaisuus. Uuden tulokkaan vastaanotto hänen osaltaan oli mitä positiivisin: haleja ja pusuja poskelle ja sama ilo on onneksemme jatkunut edelleen.

Tällä hetkellä molemmat lapset nukkuvat päiväunia: äidin oma ja nautinnollinen hetki on jatkunut jo neljättä tuntia putkeen, joten päätin aktivoitua ja täydentää blogiani pienen huonon omatunnon siivittämänä, koska edellisestä päivityksestä on aikaa.

Tyttäreni tulee varmasti kaipaamaan hiekkalaatikkoa jollaisiin en ole kulmillamme Lontoossa törmännyt. Minä tulen kaipaamaan ystäviä ja lapsiemme isovanhempia, tätejä, setiä ja enoa. Kesällä sitten vietämme taas kuukauden lomia Suomessa, joten eiköhän me pärjätä Lontoossa siihen asti.