Vanhempainvapaani on loppunut ja antoisa hoitovapaa on juuri alkanut. Esikoinen on päässyt yksityiseen puolipäivähoitoon ja minä vaan päivästä pitkään vetelen lattea perheen kuopuksen kanssa ihanissa kahviloissa ja tapaan ystäviäni. Kuin Lontoossa konsanaan.
En. Mutta totta toinen puoli. Esikoinen on päässyt puolipäivähoitoon, mutta sillä aikaa hoitelen kauppareissuja, järjestelen edelleen tavaroita paikasta A paikkaan B ja vierailen kotimme alakerran rakennustyömaalla tiedustelemassa päivän rakennusvaiheuutiset. Päiväkahvittelu jää kyllä haaveeksi ajankäytölliseksi, ja myös osaksi siitä syystä, että lähiostarin picnic ei siihen juuri houkuttele.
Vaikka yhteiskunnallisesta näkökulmasta olenkin nyt tuomittu lattemammaksi, kun kehtaan viedä toisen lapsen hoitoon niin saatan myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta saada edes säälipisteitä siitä, että en kuitenkaan pidä lastani kokopäivää hoidossa vaan vain sen viisi tuntia. Mutta miinuspisteitä tulee ehkä siitä, että kyse on yksityisestä hoidosta ja subventiosta huolimatta tulee kuitenkin kunnan kannalta yhtä "kalliiksi" kuin kunnan tarjoama kokopäivähoito.
Hain esikoiselleni tätä vuoden alusta alkavaa hoitomahdollisuutta jo hyvissä ajoin viime vuonna. Koska meillä on olemassa vielä tämä subjektiivinen päivähoito-oikeus ja vielä kuntamme lupaama hoitotakuu. Mitä vielä! Vahva uskomukseni on, että hoito-oikeutta ei haluta rajata siksi, että lattemammat saataisiin kuriin vaan se, että kunnan resurssit eivät riitä takaamaan kaikille hoitopaikkaa, jotta nämä lattemammat, minä mukaanlukien, emme voisi käyttää tätä mahdollisuutta. Emme siis saaneet kunnallista hoitopaikkaa, takuusta huolimatta, vaikka kyse on kuitenkin Suomen suurimmasta kaupungista ja siten varmaan eniten lattepaikkoja tarjoavasta kunnasta.
Lontoosta palannut lattemamma on täällä taas, ja siemaisee viimeisen jäähtyneen kulauksen puolisonsa keittämästä pannullisesta.
