Kurissa oleva lattemamma

Kun perheen nuorimmainen sai eilen uuden ja lopullisen "henkilötunnuksen" on konkreettinen hetki tajuta, että olemme nyt Suomessa ja tänne Lontoosta palanneet. Kyse on siis viime heinäkuussa syntyneestä autostamme, jolle annettiin ensin vientikilvet.

Vanhempainvapaani on loppunut ja antoisa hoitovapaa on juuri alkanut. Esikoinen on päässyt yksityiseen puolipäivähoitoon ja minä vaan päivästä pitkään vetelen lattea perheen kuopuksen kanssa ihanissa kahviloissa ja tapaan ystäviäni. Kuin Lontoossa konsanaan.

En. Mutta totta toinen puoli. Esikoinen on päässyt puolipäivähoitoon, mutta sillä aikaa hoitelen kauppareissuja, järjestelen edelleen tavaroita paikasta A paikkaan B ja vierailen kotimme alakerran rakennustyömaalla tiedustelemassa päivän rakennusvaiheuutiset. Päiväkahvittelu jää kyllä haaveeksi ajankäytölliseksi, ja myös osaksi siitä syystä, että lähiostarin picnic ei siihen juuri houkuttele.

Vaikka yhteiskunnallisesta näkökulmasta olenkin nyt tuomittu lattemammaksi, kun kehtaan viedä toisen lapsen hoitoon niin saatan myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta saada edes säälipisteitä siitä, että en kuitenkaan pidä lastani kokopäivää hoidossa vaan vain sen viisi tuntia. Mutta miinuspisteitä tulee ehkä siitä, että kyse on yksityisestä hoidosta ja subventiosta huolimatta tulee kuitenkin kunnan kannalta yhtä "kalliiksi" kuin kunnan tarjoama kokopäivähoito.

Hain esikoiselleni tätä vuoden alusta alkavaa hoitomahdollisuutta jo hyvissä ajoin viime vuonna. Koska meillä on olemassa vielä tämä subjektiivinen päivähoito-oikeus ja vielä kuntamme lupaama hoitotakuu. Mitä vielä! Vahva uskomukseni on, että hoito-oikeutta ei haluta rajata siksi, että lattemammat saataisiin kuriin vaan se, että kunnan resurssit eivät riitä takaamaan kaikille hoitopaikkaa, jotta nämä lattemammat, minä mukaanlukien, emme voisi käyttää tätä mahdollisuutta. Emme siis saaneet kunnallista hoitopaikkaa, takuusta huolimatta, vaikka kyse on kuitenkin Suomen suurimmasta kaupungista ja siten varmaan eniten lattepaikkoja tarjoavasta kunnasta. 

Lontoosta palannut lattemamma on täällä taas, ja siemaisee viimeisen jäähtyneen kulauksen puolisonsa keittämästä pannullisesta.

Ruuhkavuodet

Minulle oli pitkään mysteeri mitä ruuhkavuosilla oikein tarkoitetaan. Koska asia ei ollut itselle ajankohtainen en juuri sille antanut mitään ajatuspainoa. Luin siitä vain sattumalta, enkä ajatellut sen enempää, jos esimerkiski eksyin talouspainotteisilta keskustelupalstoilta perhekeskusteluihin.

Aika tasan tarkkaan kaksi vuotta sitten jäin kuukauden lomalle ja siitä sitten viralliselle äityislomalleni. Loman aikana tein Yliopistolla taidehistorian opintoja ja siinä sivussa luin vastapainoksi vauvasivuja ja appiukolta saamia Jari Sinkkosen kasvatusraamattuja. Toisen "raamatun" lukeminen Pamela Druckermanin "Kuinka kasvattaa bébé - vahemmuus Pariisin malliin" oli bricken på I ja kerma Sinkkosen leipoman kasvatuskakun päälle.

Tulin uudelleen raskaaksi kun tyttäremme oli kuusi kuukautta. Ei siis vielä hetkeen takaisin tältä äityislomalta työelämään maistelemaan miltä se niin sanotut ruuhkavuodet maistuvat. Tehokasta, tyypillistä sinulle. Liukuhihna hommaa, sanoi pomoni humoristisesti kun ilmoitin olevani uudelleen raskaana. (huom. minulla on oikeasti aivan mahtava pomo!)

Jos ruuhkavuosilla tarkoitetaan sitä että seilataan uran, perheen ja ylipäänsä arjen tarjoamassa ristiaallokossa, niin ilman sitä omaa uraa äitiyslomista johtuen, olemme kehitelleet meille ihan omalaiset ruuhkavuodet: puolisoni työ Lontoossa tarjoaa meille paljon matkustelua Suomen ja Englannin välillä. Koti Lontoossa ja majapaikka Helsingissä. Tavaroita siellä sun täällä. Ja yksin matkustaminen lentäen kahden alle kaksivuotiaan kanssa vaatii aina kaksi aikuisen syliä.

Pitkään on ollut ajatuksissa että palaamme Lontoosta Suomeen joko vuoden tai kahden kuluttua, mutta yhtäkkiä se hetki onkin täällä. Todella pian. Ja jotta elämä ei olisi pelkkää sitä normaalia arjen pyörittämistä kotiäitinä niin kaiken kukkuraksi olemme ostamassa taloa johon tehdään täyssaneeraus ja vähän rakentamista. Meidän ruhkavuodet.

Äiti ja sen bébé

Turhautunut Mini-M

Perheen kuopus on osoittautunut temperamentiltaan suhteellisen leppoisaksi. Nukkuu hyvin pitkät päiväunet ja läpi yönkin, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Maito maistuu ja isosisko jopa saa puheenpaltatuksella hymyn huulille.

Leppoisaan temperamenttiin on kuitenkin ilmestynyt särö ja turhautuneisuuden merkki. Säännöllinen kääntyminen selältä vatsalle on ollut taitona jo viikkojen päivät, mutta viime viikkoja sitä on tahdittanut nurina, koska mieli tahtoisi eteenpäin mutta motoriikka ei anna periksi; "ottaa päähän tällainen, mutta kohta mä ryömin!". Ja ikäähän minulla oli huikeat 3,5 kuukautta. 

Missä olette olleet?

Takaisin Notting Hillissä. Aiemmin kuukaudeksi suunniteltu lomailu Suomessa venähti lähes kahdeksi kuukaudeksi. Ei mitään draamaattisempaa: helteinen Suomi helli niin, että päätimme jäädä syystä ja toisesta pidemmäksi aikaa. Elo oli helppoa, pari vaatekertaa itselle, lapsille ja ulos omalle pihalle. Parin aloitetun projektin työstöä sekä ystävien seurassa nautiskelua.

Palasimme eilen, ja juuri kuin tilauksesta alkoi Suomen helteinen sää palautua normaaliin tilaan.

Vaikka Suomessa oli mukavaa, oli kotoisaa tulla takaisin Lontooseen. Sateen jälkeinen kolea kosteus ja asunnon viileys miellyttivät jopa ensi kertaa.

Aamulla tutut kuviot: perustohinaa, kahville, puistoon. Paikallinen kantapaikkamme iloinen nainen kyseli että missä olemme olleet? Hauskaa.

Puistossa saimme myös uusia ystäviä: tyttö S ja veljensä C:n. Ja puistosta lähtiessämme tyttäreni sanoi heille byebye vilkutusten kera. Ensimmäiset kunnolliset englanninkieliset sanat. Ei tainnut häntä haitata useiden viikkojen mittainen poissaolo.

Kohti syksyä

Tänään on tukistanut

Perusarkiaamumme sujuvat yleensä leppoisasti totutun kaavan mukaan: esikoinen herää ja herättää minut. Isosiskon hali (rusentaminen) pikkuveljelle, mitä tahdittaa hentoinen hellittely uiii, dakaa-lause. Nyt on sitten hänkin hereillä. Tomera osoittaminen jääkappia kohti (=ruokaa). Sitten ollaan vaativia ja puistetaan päätä lähes jokaiselle vaihtoehdolle.

Vaikka helteiset säät helpottavat pukeutumista, on ulos lähteminen monen askeleen summa. Etsin siirrettyjä tavaroita, pakkaan mukaan perustarvikkeita, vaipat, vedet, maidot, rätit. Etsin erillään makaavia parittomia kenkiä, taaperon ja omiani. Kun ollaan päästy siihen pisteeseen, että kaikki olisi valmista, on yhdellä jo nälkä ja omaa kahvihammasta kolottaa liian paljon. Tauon paikka, jota taapero ei tule kestämään koska osoittaa jo ovelle ja retuuttaa kenkiään eteeni.

Tyhjä varjoinen puisto. Ehdotan, että menisin istumaan auringossa sijaitsevalle penkille, siksi aikaa kun taapero haluaa laittaa kaikki puiston keinut vauhtiin istumatta niihin itse. Ei kuulemma käy. Hän tahtookin keinuun. Laahustan keinulle ja nostan hänet siihen. Yleensä hän jaksaa keinua usean minuutin, mutta tänään on erilainen päivä koska tahtoo heti pois. Toiseen keinuun, ei sittenkään vaan liukumäkeen. Eikun pois puistosta. Ehdotan että lähdemme uimaan. Vakava nyökkäys ja mars matkaan.

Kuopus tuhisee vatsa täynnä vaunuissa ja saavumme heikkarannalle. Evästauon paikka ja suojakertoimien lisäys. Esikoinen ihmettelee rannalla telmiviä lapsia ja tahtoo mukaan kahlaamaan. Kuopus herää vaikka normaalisti aamupäivän unet saattavat kestää neljäkin tuntia. Saan maaniteltua tilanteen ja jatkamme kahlaamista ja leppoisaa rantaistuskelua.

Kuopus herää uudelleen ja ehdotan toiselle kotiinlähtemistä. Esikoinen kiipeää auliisti vaunuun ja nukahtaa samantien mutta pikkuinen jatkaa ulinaa. Kotipihalle päästyämme kaikki nukkuvat, paitsi minä jonka huoletonta kesänutturaa kiristää.

Päätän käyttää oman aikani (lapset nukkuvat) nutturan avaamiseen, hiusten selvittämiseen ja pesuun. Myöhemmin tuttuni kysyy olenko käynyt kampaajalla ja kenties ottanut laineita ja raitoja. Huvittuneena vastaan, että se on pesty ja on auki. Niin ja ne kiharat ovat näiden syytä (osoitan lapsiani). Raskaudet muutti ne kirarimmiksi. Molemmat hymyilevät takaisin ja iltaa kohden aamuinen kireyteni on vain laimea muisto vain.

 

Arjen rutiiniketju katkeaa

Mutteripannulla keittäminen on sangen yksinkertaista: lisää vesi pannun alaosan säiliöön venttiiliin asti. Lisää kahville tarkoitettu siivilämäinen säiliö täyteen kahvia. Kierrä yläosa alaosaan kiinni ja liedelle. Pannu myös ilmoittaa syöksyvän porinaäänen ja pienoisen pihinän avulla koska keitos valmis.

Kun tuota tuttua äänimerkkiä ei kuulu, tarkistat onko liesi päällä ja toteat tehneesi virheen kun huomaat piskuisen Bialettisi ottimen sulaneen osin, tippuessaan ylikuumentumisen rasitteesta levylle ja muistat samalla unohtaneesi tästä yksinkertaisesta ketjusta sen veden; palanut kahvi leijailee tujuna ilmassa. 

Ja kun alat tekemään toimenpiteitä estääksesi alkavan tulipalon on tilanne kärjistynyt kaikkien kolmen asunnossa olevan verensokerin laskuun, omaan immateriaaliseen hätään ja lasten konkreettiseen hätään housuissa. 

Plan B: vaatteet päälle, kaupungille ja kahvilaan ja uuden keittimen ostoon. Tehdään niitä kotitöitä, sängyn petaus, lelujen ja tavaroiden paikalleenlaitto sitten myöhemmin. Ilmakin suosii ulkoilua, vaikka taivas ennustaa - kuinkas muuten kuin sitä vettä!

Behind the Blue Door

Värikkäitä ovia, värikkäitä taloja. Jotkut talot ovat edelleen yhden perheen asuttamia useine kerroksineen, suuri osa on kuitenkin jaettu useammaksi asunnoksi.

Tarina kertoo, että aina kadut eivät olleet numeroituja, joten kolkuteltiin punaiseen, keltaiseen, mustaan oveen vain muutama väri mainitakseni. 

Olemme tottuneet, että kadun numerot kulkevat loogisessa järjestyksessä: toisella puolella parilliset, toisella parittomat, etelästä pohjoiseen jne.  Westminster Abbeyn lähellä asuu ystävämme kadulla, jonka asunnot on numeroitu siinä järjestyksessä kun ne on rakennettu. Vanhimmasta uusimpaan. Haastavaa jos etsii rakennusta ilman tätä tietoa. 

Meidän asuntomme ulko-ovi on raikas merihenkisen sininen. Ja jokaisen Notting Hillin värikkään oven takana on tarinoita, perheitä ja naapureita. 

Vuosi sitten kun muutimme tänne, muutti samoihin aikoihin yläkertaan vanhempi mies; esitteli olevansa elokuva-alalla ja nyt projekteja täällä. Välillä hän piipahtaa Atlantin tuolla puolen kotimaassaan mutta nyt taas maaliskuusta Lontoossa.

Eilen puolisoni kohtasi hänet töistä tullessaan ja naapuri jutteli niitä näitä pitäessään ovea kun mieheni talutti pyöräänsä sisälle. "...uusimman Bondin kuvaukset nyt työnalla...". 

Vuosi olemme olleet naapureina, ja uteliaisuuttani päätin tehdä kooveegeet: naapurimme on Oscar-voittaja. Mutta meille edelleen se hyväntuulinen leffatyyppi Atlantin takaa: behind the same blue door. 

Omaa aikaa

Puolisoni kysyi minulta eilen kuinka paljon minulla oli omaa aikaa päivän aikana? Jäin pohtimaan itselleni tyypillisesti kysymyksen paljon syvällisempää merkitystä ja halusinkin tarkennusta. Siis tarkoitatko että olisin avannut suklaarasian, asettautunut viinilasi sivupöydällä ja alkanut lukemaan jotain ihanaa kirjaa, pelkäämättä että hetki kestää vain minuutin tai jopa useita tunteja.

Ei, vaan aikaa jolloin molemmat lapset mahdollisesti nukkuvaivat samaan aikaan. Totesin että sellainen hetki taisi olla puolisen tuntia, minkä täytin jollain järkevällä kotityöllä, en lukemalla kirjaa.
Tänään jos minulle heitettäisiin sama kysymys, voisin sanoa että kokonaisen minuutin minulla oli sitä omaa aikaa. Jos hyviä puolia tästä etsii on ajoitus aivan täydellinen: esikoinen herää kahden ja puolen tunnin päiväuniltaan kun taas pienokainen on juuri nukahtanut unilleen kylläisenä. Molemmat saavat tuona hereillä olo aikana täyden huomion. Ehkä.

Vaikka lapsilla on rytmit, saattavat ne olla arvaamattomat. Välillä omaa aikaa jää se minuutti, hyvänä päivänä se oli neljä tuntia. Nuorimmainen on kuitenkin päivä päivältä enemmän hereillä, virkeämpi ja seurusteluhaluisempi, kuinkas muuten. Esikoisen päivärytmi on paljon selkeämpi.

Ja sitten kun sitä omaa aikaa sattumalta tulee, menee ihan lukkoon. Mitä sitä tekisi, kun ei tiedä varmuudella kauan se oma aika kestää. Näitä elämän pieniä projekteja ja probleemia.

Kuuntelen mielummin koko päivän vaikka tämän laulun luritusta
kuin sitä että molemmat lapset itkevät samaan aikaan. Lehmän hermot. 

Arkihaasteita

Facebookissa on viime aikoina kiertänyt kerrankin mukava niin sanottu kiertokirje: haastettu jakaa viidenpäivän ajan kuvia arjestaan jota on täydentänyt pääasiassa positiivissävytteinen arjenkerronta. Samalla haastettu haastaa viidelle ystävälleen haasteen eteenpäin. Pääasiassa ihmisten arkiaskareet kerronnaltaan ovat olleet persoonallisia arjenkuvauksia, osan ystävistäni tunnistaa ihanan sarkastinen arjenkuvaus, kuten eräs talvea inhoava ystävä puistattelee säätä ja muunmuassa pesukoneen tyhjentämistä frakki päällä.

Siinä missä ennen olisin arkihaasteena suivaantunut Ullanlinnan löysäparkkeeraajista, nykyään ottaa enemmän päähän kodinkoneiden epäkäytännöllisyys, pienen väliaikaisasunnon tavarakaaos, kaapit joita ei saa pikku piialla kiinni, jotta 16 kuukautinen ei pääsisi jälleen kerran siirtelemään kuppeja lattialle, tai olohuoneeseen. Puhumattakaan avohyllyista tai esillä olevista pesukoneista, joiden nappuloita pitää painaa joka päivä uudestaan. 

Lähes kaikesta esikoisen toiminnasta voi löytää jonkun haasteen. On ihanaa että on omatoiminen ja välillä jopa apu, niin nokkamukin käyttö ja sen vedellä läträäminen lattialle on eräs haaste, johon joka kerta tekee mieli sanoa, että Afrikan lapsilla ei ole edes puhdasta vettä ja siksi ne tulee kipeiksi. Ehkä jätän kuitenkin tämän pedagogisessa mielessä tarkoitetun uhkailun hiljaiseksi ajatukseksi ja tyydyn jälleen kerran persoonattomaan kieltoon ja tuimaan ilmeeseen. 

Loman loppu häämöttää

Synnytyslomani Suomessa vetelee viimeisiä päiviä. Ikävä ei jää ailahtelevaa säätä samalla kun katsoo  Lontoon lähes vakiona olevaa yli 15 asteen päiväennusteita.

Perheemme kasvoi neljään, komeat mitat täyttävällä pojalla juuri pääsiäisenä. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet uuden arkirytmin löytämistä, jota tahdittaa vauvan tarpeet ja kohta 16 kuukautta täyttävän pikku neidin uteliaisuus. Uuden tulokkaan vastaanotto hänen osaltaan oli mitä positiivisin: haleja ja pusuja poskelle ja sama ilo on onneksemme jatkunut edelleen.

Tällä hetkellä molemmat lapset nukkuvat päiväunia: äidin oma ja nautinnollinen hetki on jatkunut jo neljättä tuntia putkeen, joten päätin aktivoitua ja täydentää blogiani pienen huonon omatunnon siivittämänä, koska edellisestä päivityksestä on aikaa.

Tyttäreni tulee varmasti kaipaamaan hiekkalaatikkoa jollaisiin en ole kulmillamme Lontoossa törmännyt. Minä tulen kaipaamaan ystäviä ja lapsiemme isovanhempia, tätejä, setiä ja enoa. Kesällä sitten vietämme taas kuukauden lomia Suomessa, joten eiköhän me pärjätä Lontoossa siihen asti.

Lämmin rintama väistyi

Sillä aikaa kuin Suomessaolomme vuoksi viikonloppuisäksi tunnustautunut puolisoni hehkuttaa varhaisena aamuna tuntuvaa Lontoon lämpöä, odotan kirjaston ovien aukeamista aurinkoisessa ja lempeässä pakkassäässä. Lontoon kevättä on hieman ikävä kun katsoo harmaata, lumen ja jään muodostamia laikkuja jalkakäytävän sepelin seassa.

Arjen harmauden estetiikkaa

Normaalista poiketen jouduimme heräämään tyttäremme kanssa suhteellisen aikaisin sillä heti aamutuimaan suuntasimme hänen ensimmäiseen hammastarkastukseen. Kaikki kunnossa, kahdeksan hammasta jo edessä ja juuri puhjenneet kaksi poskihammasta. Tarkastus suoritui pienen itkun kera. Nyt ollaan maitohampaiden osalta puolivälissä. 

Kirjaston lainaussaldoa: jotain äidille, jotain tyttärelle.

1:47 am - > until I fall asleep again

Uni keskeytyy lähes sydänkohtaukseen. Ovemme summeri soi. Yö on hipsutellut lähemmäs kahta ja yläkerrassa on ilmeisesti juhlat. Kyllä, nyt kuulen jo vaimean musiikin; naapurin musiikkivälineet eivät kuitenkaan sijaitse aivan suoraan makuuhuoneemme yläpuolella. Summeri soi uudestaan. Nyt kyllä lähtee tyypin henki. Nousen sängystä jupisten ja nostan ovikuulokeen pois paikoilta, jottei se soisi ainakaan meidän talouteen enää.

Olen ainoa joka herää summeriin. Puolisoni herää siihen, että uhkaan tulokkaan listaamisella. Hetken keräilen itseäni ja vilkaisen peiliin. Puen puolisoni hupparin päälle ja kipitän puolipukeissa ylös ja käyn huomauttamassa, että ainakin asunnon oven voisi laittaa kiinni, ja kertoa vieraille, että painelisivat ihan muita asunnonnumeroita ja en myöskään pistä pahitteeksi jos volyymit pienentyisivät.

Palaan takaisin, ja puolisoni kysyy, ai et jäänytkään pidemmäksi aikaa ylös. Niin. Miksen jäänyt. Ihan hyvä meininki siellä näytti olevan. Olisin voinut esimerkiksi soittaa minun musikaalisen taidonnäytteeni, ukkonooan asukkaan flyygelillä. Hän on muusikko, ja päivisin voin oikeasti nauttia hänen instrumentaalisista taidoistaan. Nyt en nauti.

Mieheni joskus kirjoitteli niinsanottua kiitollisuuspäiväkirjaa. Idea siinä on poimia muutama asia, jotka olivat erityisen positiivisia ja mistä oli kiitollinen. Yritän kääntää tämän verenpainettani nostaneen ja teknon eritahtiin sydämeni kanssa kulkevan tilanteen positiiviseksi ja löydänkin useamman asian, joiden kimpussa kulutin pakotetusti valveilla olon vuoksi joitakin tunteja:

• onni on verkkohesari, pitsan jämät ja light cola
• victoria's secretin kesän bikinimallisto tuli selattua
• onneksi tyttäremme nukkuu paremmin kuin äitinsä

Voisinpa paeta uimaan ja rauhoittaa mieleni

Päiväni murmelina

Pää on lyönyt viime aikoina vähän tyhjää. Jokapäivä tuntuu siltä kuin elokuvassa Päiväni murmelina: samaa rataa jatkuu, mahdolliset laiminlyönnit korjataan seuraavana päivänä. Uudestaan ja uudestaan. Tosin kaikki tapahtuu päivä päivältä hitaammin, hitaammin.

Rutiinit ovat mahtavia 14 kuukautta vanhalle, joka innostuu jokaikinen päivä aamupuurosta, vaatteiden pukemisesta, keinumisesta ja lähikahvilan henkilökunnasta, lukemattomien koirien näkemisestä, muumien alkutunnusmusiikista, isän kotiintulemisesta.

Pregnancy-aplikaatiolla lyö ilmeisesti yhtä hitaasti kuin minulla. Edelleen se kertoo "Your baby is as big as a pineapple", vaikka viikko tullut lisää. Harvoin marketissa tai torillakaan on reilun kahden kilon ananaksia myynnissä. Ehkä käyn luomukaupoissa, sillä oma kantamani hedelmä olisi ennemminkin giant doped watermelon. 

Viikon parhaat annit tavanomaiseen päivärutiiniin on tarjonnut suomi24.fi-sivustolla lukemani, jo viime heinäkuussa aloitettu värikäs "keskustelujana" äitiyspakkauksesta 2014, mikä julkaistiin tällä viikolla. Sekä eräiden farkkujen näkeminen näyteikkunassa, jotka vieläkin pohdituttavat ja ilmoittautuminen yliopiston eräälle semiotiikan kurssille, jotta saisin ainakin kerran viikossa hetken, jossa pääsisi irti arjen rutiineista. Kapeana ovat nykyhetkeni kicksit. 

Paras ystäväni

Olen onnekas. Sain tänäänkin herätä parhaan ystäväni vierestä. Ystävä, joka on samalla aviomieheni ja lapsemme isä ja pian myös toisenkin. Pienet pinnalliset muistamiset eivät kykene korvaamaan sitä, että paras ystäväni on arjessa ja juhlassa aina läsnä. Pienet lahjat ovat kuitenkin ihania, ja elämän suolaa - myönnettäköön.

Sulle, mulle.

Mulle, meille, kaikille. 

Rakkaudentäyteistä ystävänpäivää kaikille ja ihanaa viikonloppua.

xxx 

- S

Lunta!

Piipahdimme viime viikolla Suomessa. Ystävien ja sukulaisten lisäksi kohtasimme lunta, jota pääkaupunkiseudulla ei ole juurikaan ollut. Sitä riitti sen verran, että tyttäremme pääsi hieman kokemaan pulkkailua. Mökin puusauna lämmitettiin ja muutama lumienkeli syntyi jäälle.

Haloo?

Kodissamme on jostain syystä hieman huono kenttä. Usein vastaan puhelimeen jo valmiiksi haloo, toistaen sanaa useaan otteeseen. 

Älypuhelin on jännä laite pikkuisen mielestä, avaimien heiluttelun ja tavaroiden vetämisen pois laatikoista ohella. Uteliaisuus ja vilkkaat sormet yhdistettynä, olen lähtökohtaisesti kieltänyt tyttäreni käsittelemästä puhelintani, koska pienet sormet ovat onnistuneet saamaan kuvakkeet värisemään liian usein. Puhelin on äidin oma lelu, sitä ei sovi näperrellä. Välillä huomio lipsuu koska lapsi ulottuu jo hyvin nappaamaan esineitä pöydän reunalta. 

Viime viikolla se tapahtui, pieni käsi poimii puhelimen korvalle ja sanoo vienolla äänellä "haloo?". 

Lasketaanko haloo-sana ensimmäiseksi merkittäväksi sanaksi? Jos minulta kysytään, niin kyllä!

Onneksi puhelinkielto ei ole lannistanut tyttäreni mielikuvitusta. Puhelimena toimii mikä vaan vähänkin muodoltaan kännykkää muistuttava esine. "Haloo"-sana ei ole jäänyt siihen yhteen kertaan. 

Enää eivät kauhat ja kapustat estä laatikoille pääsyä.
 Puulastat nostetaan pois, joskus jopa asetetaan takaisin
pienten kätösten toimesta. 

Viikko huonona äitinä - ja vaimona

Menee aika yksiin. Kun tytär on kipeänä, tulen minäkin hetikohta samaan tautiin. Nyt tauti iski kuitenkin pahemmin minuun: tyttäreni pieni nuhanpoikanen hyökkäsi minulle kymmenkertaisena, häiriten unta, päivärytmiä, kaikkea.

Kotiäidin ei ole varaa olla kipeänä. Liikkuva yksivuotias on koko ajan menossa. Kotimme onkin kuin tornadon jäljiltä. Kaikki kaivetaan ja vedetään, jos vain yletetään. Voimattomana en ole jaksanut heti korjata hänen jälkiään. Samalla minusta on tullut kova komentelija, jotta tavarat olisivat pysyneet edes hetken paikoillaan. EI! EI SAA! EI OTA!

Olen siis laiminlyönyt työni niin, että olen samalla ollut myös huono vaimo ja kodinhengetär. En ole käynyt kaupassa, saati loihtinut upeita illallisia vaan pakottanut puolisoni käyttämään korvatulppia, jottei hän heräisi öiseen yskimiseen, aivasteluun, niistämiseen.

No, onneksi nää nuhat tuppaa menemään ohi. Ehkä pientä valoa on tunnelin päässä. Nenäliinoja ei ole tänään kulunut niin paljon.

Salapoliisina

Meillä on hävinnyt viime aikoina tavaroita. Toisin sanoen ne eivät ole enää siellä minne jätettiin tai niiden pitäisi oikeasti sijaita. En ole tehnyt rikosilmoitusta sillä syyllinen on jo löytynyt välillä jopa itse teosta.

Palapelin kahta kuviota etsiessä meni tovi. Ratkaisu löytyi kun kykenin menemään 1-vuotiaan tasolle konkreettisesti. Tyhjänä makuuhuoneen nurkassa oleva äidin kassi sisälsi myös puisen robotin. 

Lasten huoneen patterisuojus on jo niin vanha piilo ettei se enää yllätä. Täytyisi välillä tyhjentää, toisaalta vielä toista sataa palikkaa on laittamatta. 

Viisisenttinen kuusi ilahdutti isää Atlantin toisella puolella työmatkalla. Samaa puulaatua mutta muovisena, on päässyt myös urheilujalkineiden mukana salille. 

Kengät on aika vanha juttu, pitäisi lapsen keksiä joku uusi piilo. Kadonneet esineet löytyvät viimeistään silloin kun on laittamassa popoja jalkaan. Tosin viime tiistaina ihmettelin leikki-ja musiikkikerhossa että miksi tyttäreni toinen tossu ei pysy kunnolla jalassa: ja kas, siellä oli pieni puinen musta kissa. 

Ticket to heaven

Puolisoni Suomikaipuun aistii jo hänen katseestaan. Enää ei tarvita sanoja. Tätä ikävää lisäsi ystävien näkeminen Suomessa, joulun jälkilöylyt ja kauniin espoolaiskodin ihasteleminen, jospa mekin tännepäin muuttaisimme: meri vieressä ja omaa pihaa taaperoille.

Oma Suomikaipuuni on paljon pinnallisempi. Olen itse Suomessa töissä, ja nyt vain satun olemaan äitiysvapailla ja kohtaa alkaa toinen mokoma perään. Töihin aikaisintaan vuoden 2015 alussa. Siihen on tovi.

Luin vau.fi sivuilta artikkelin Haalarimaniasta. Olen ollut kyllä hyvin tietoinen että lasten ulkovaatteet tai toisin sanoen haalarit on Suomessa ehdoton edellytys vaihtelevien säiden suhteen. Olenhan itsekin 70-luvun avainlapsi, joka käytti haalareita ainakin esikouluun asti. Silloin tosin haalarivalikoima ei ollut niin mittava kuin nykyään ja äitini kätevänä tekikin osan itse, saadakseen vähän yksilöllisempää lastensa päälle.

Lontoossa ei juuri myydä haalareita kaupoissa, jos myytäisiin niitä varmasti tarvittaisiin. Täällä lapset käyttävät takkeja, housuja ja hameita, harvoin pipoakaan. Hanskoja näkee joskus. Tosin jos on kylmä, taapero on vaunuissa, käärittynä lämpöpussiin, mutta pää saattaa olla paljaana. Ehkä lapsi on juuri repinyt sen pois. Ehkä.

Joskus ammoin Ranskassa käydessäni ihastelin tyylikkäitä syksyisiä lapsia, jotka tepastelivat nahkakengissään, takeissaan ja hameissaan kaupungilla, käsi kädessä, saparot heiluen. Nyt oma tyttäreni pukeutuu näin, koska haalareita ja villa-asuja ei vain yksinkertaisesti tarvita. Ei noin vain Suomessa, missä ollaan haalareissa, jo käytännön tai viimeistään tarhatädin käskystä. Uskollisena tähtikuviofanina, meillä se voisi olla ticket to heaven. Puolisoni "ticket to heaven" on lähteä takaisin Suomeen.

Äitiyspakkauksesta saatu haalari on meillä Suomessa.
Tyttäreni mielipide on selvä: "Haalarit on perseestä!"

Takaisin arjessa ja Lontoossa

Takaisin Lontoossa. Vaikka myrsky on riepotellut saarivaltiota ankarimmin kahteenkymmeneen vuoteen, ei tästä näy täällä kotikulmilla lähes merkkiäkään, sää on välillä jopa keväinen ja aurinkoinen, päivänkin pituus yli kahdeksan tuntia.

Vietetty loma Thaimaassa on leppoisana ja levättynä muistona mielessä ja ihon pinta vielä päivettynyt. Piipahdimme Suomessa ennen tuloamme Lontooseen ja ehdimme vastaanottaa vuoden 2014 ystävien kanssa ja vierailimme tuttaviemme ihanassa ja vastikään remontoidussa Espoolaiskodissa.

Uuden Vuoden lupauksia tuli tehtyä, ihan pieniä vain mutta merkittäviä. Lupaamme ainakin tehdä tästä joululahjaksi toisillemme hankkimastamme Vitamix-vekottimesta useita ihania juomia ja muita herkkuja.