Omaa aikaa

Puolisoni kysyi minulta eilen kuinka paljon minulla oli omaa aikaa päivän aikana? Jäin pohtimaan itselleni tyypillisesti kysymyksen paljon syvällisempää merkitystä ja halusinkin tarkennusta. Siis tarkoitatko että olisin avannut suklaarasian, asettautunut viinilasi sivupöydällä ja alkanut lukemaan jotain ihanaa kirjaa, pelkäämättä että hetki kestää vain minuutin tai jopa useita tunteja.

Ei, vaan aikaa jolloin molemmat lapset mahdollisesti nukkuvaivat samaan aikaan. Totesin että sellainen hetki taisi olla puolisen tuntia, minkä täytin jollain järkevällä kotityöllä, en lukemalla kirjaa.
Tänään jos minulle heitettäisiin sama kysymys, voisin sanoa että kokonaisen minuutin minulla oli sitä omaa aikaa. Jos hyviä puolia tästä etsii on ajoitus aivan täydellinen: esikoinen herää kahden ja puolen tunnin päiväuniltaan kun taas pienokainen on juuri nukahtanut unilleen kylläisenä. Molemmat saavat tuona hereillä olo aikana täyden huomion. Ehkä.

Vaikka lapsilla on rytmit, saattavat ne olla arvaamattomat. Välillä omaa aikaa jää se minuutti, hyvänä päivänä se oli neljä tuntia. Nuorimmainen on kuitenkin päivä päivältä enemmän hereillä, virkeämpi ja seurusteluhaluisempi, kuinkas muuten. Esikoisen päivärytmi on paljon selkeämpi.

Ja sitten kun sitä omaa aikaa sattumalta tulee, menee ihan lukkoon. Mitä sitä tekisi, kun ei tiedä varmuudella kauan se oma aika kestää. Näitä elämän pieniä projekteja ja probleemia.

Kuuntelen mielummin koko päivän vaikka tämän laulun luritusta
kuin sitä että molemmat lapset itkevät samaan aikaan. Lehmän hermot.