Olen viimeisenä viikkona huomannut että Lontoossa elely on tehnyt minusta salakavalasti vasemmalle taipuvaisen: katson liikennettä ensin oikealle, ja kehtaan kuljeskella kadulla vasemmalla laidalla todeten että etenen potentiaalisella törmäyskurssilla. Liikennevalot kestävät vihreänä pitkään, ja ihmiset seisovat kuuliaisesti kadun reunalla vaikka autoja ei näkyisi. Autoilijat kunnioittavat suojateitä, ja ylipäänsä niitä on, ja edustavat maalattuina lähes joka risteyksessä.
Siinä missä suomalainen autoilija on voittopuolisesti kohtelias jalankulkijalle, eroaa se lontoolaisen autoilijan minä eka -mentaliteetista edukseen. Sen sijaan lontoolainen jalankulkija kohdatessaan toisen kanssapatikoijan pesee mennen tullen suomalaiset tallaajat. Siinä missä lontoolainen jopa hämmentävän äänensävyn värittämän "oh sorry tai oh, I am SO sorry", kun melkein rynnin edellesi, vaikka tuskin edes kosketti, huomasin, törmäsi tai oikeasti aiheutti mitään pahaa ohitustilanteessa, tulee suomalainen, ottaa kyynärpäätä, murahtaa, sanomatta mitään.
Ikävöin lontoolaisten teatraalista pahoillaan oloa: aitoa tai ei, olen ottanut sen pieneksi hiljaiseksi projektiksi, pedagogisessa mielessä. Viljellä ja tartuttaa tätä sorry-, excuse me -kulttuuria kuin Euroopan jalavia rienaava loinen konsanaan.
Viikon hedelmäksi huvittavalta tuntuva pregnancy -applikaatio on valinnut ison cantaloupemelonin. Keskimääräistä suurempi melonini ei kaikesta huolimatta juuri huomauttele tai tee melua itsestään: eilen pikkukakkosessa esitetyn voimistelutarinan innoittamaa tytärtäni halusin ilahduttaa (?) demostroimalla kuinka se kuperkeikka tehtiinkään: tytär ihmeissään ja äiti pyörällä päästään. Tarina ei kerro yritinkö samaa takaperin.
Ikävöin lontoolaisten teatraalista pahoillaan oloa: aitoa tai ei, olen ottanut sen pieneksi hiljaiseksi projektiksi, pedagogisessa mielessä. Viljellä ja tartuttaa tätä sorry-, excuse me -kulttuuria kuin Euroopan jalavia rienaava loinen konsanaan.
Viikon hedelmäksi huvittavalta tuntuva pregnancy -applikaatio on valinnut ison cantaloupemelonin. Keskimääräistä suurempi melonini ei kaikesta huolimatta juuri huomauttele tai tee melua itsestään: eilen pikkukakkosessa esitetyn voimistelutarinan innoittamaa tytärtäni halusin ilahduttaa (?) demostroimalla kuinka se kuperkeikka tehtiinkään: tytär ihmeissään ja äiti pyörällä päästään. Tarina ei kerro yritinkö samaa takaperin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti