Alakerrassa asuu made-in-Chelsea ja lived-in-Manhattan konsultti nainen, joka haluaa työsähköpostinsa gmailiin, ja jonka poikaystävä on harkinnut auton ostoa, koska hänen nenänsä menee tukkoon tubessa.
Alan rakentaa ajatusleikkiä, kuinka ilmoittaa tälle arkena illanistujaisia pitävälle keinoja tajuta laittaa volyymit lounaaseen. Ensimmäisenä mieleen tulee avata makuuhuoneemme ikkuna ja astuisin sen alla olevalle kattotasanteelle seisomaan, ladata verbaalinen leipäläpeni terävillä sanoilla ja syöstä ne pihalla istuville. Vai astua ulos puolipukeissa ja kolkuttaa vihaisena ovea, yrittää olla ystävällinen. Ehkä säälipisteitä tulisi hieman huonosti pestyistä ripsiväreistä, jotka ovet huolimattomasti levinneet alaluomiin. Vai odottaa päiväseltään sopivaa kohtaamista etupihalla ja kertoa, että tällainen ei nyt vetele vai laittaa mies asialle. Päässäni olevat jupinat ja suunnitelmat kietoutuvat solmuun, etten saa selkeää otetta, mikä näistä toimisi parhaiten.
Tästä prosessileikistä ajatukset lähtevät raahautumaan kohti businessideaa, missä kahvilaketju alkaisi toimittaa ovelle take-away kahvien asemesta home-delively lattea. Voisin kuulua siihen aamukuuden ryhmään, ettei tarvitsisi vauva kainalossa, papiljotti otsassa ja verkkarit lököttäen raahautua edes sitä olemassa olevaa 200 metriä saadakseni kofeiinin tuomaa helpotusta.
Uuden stressin rakentaa se, että jos nyt nukahdan, kuinka kauan ehdin nukkua, jos heräänkin vaimeaan itkuun, minne sitten raahaudun puoli-zombina tuttipullo kourassa.
Tässä vaiheessa illanvietto on loppunut, musiikki lakannut ja murehdin jo sitä väsymystä mikä on edessä ja vartalo edelleen jännityneenä, valmiina kohtaaman basson jytke. Joku on joskus väittänyt, että olen hyvä nukkumaan, mutta tänään ei ollut sellainen yö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti