Ticket to heaven

Puolisoni Suomikaipuun aistii jo hänen katseestaan. Enää ei tarvita sanoja. Tätä ikävää lisäsi ystävien näkeminen Suomessa, joulun jälkilöylyt ja kauniin espoolaiskodin ihasteleminen, jospa mekin tännepäin muuttaisimme: meri vieressä ja omaa pihaa taaperoille.

Oma Suomikaipuuni on paljon pinnallisempi. Olen itse Suomessa töissä, ja nyt vain satun olemaan äitiysvapailla ja kohtaa alkaa toinen mokoma perään. Töihin aikaisintaan vuoden 2015 alussa. Siihen on tovi.

Luin vau.fi sivuilta artikkelin Haalarimaniasta. Olen ollut kyllä hyvin tietoinen että lasten ulkovaatteet tai toisin sanoen haalarit on Suomessa ehdoton edellytys vaihtelevien säiden suhteen. Olenhan itsekin 70-luvun avainlapsi, joka käytti haalareita ainakin esikouluun asti. Silloin tosin haalarivalikoima ei ollut niin mittava kuin nykyään ja äitini kätevänä tekikin osan itse, saadakseen vähän yksilöllisempää lastensa päälle.

Lontoossa ei juuri myydä haalareita kaupoissa, jos myytäisiin niitä varmasti tarvittaisiin. Täällä lapset käyttävät takkeja, housuja ja hameita, harvoin pipoakaan. Hanskoja näkee joskus. Tosin jos on kylmä, taapero on vaunuissa, käärittynä lämpöpussiin, mutta pää saattaa olla paljaana. Ehkä lapsi on juuri repinyt sen pois. Ehkä.

Joskus ammoin Ranskassa käydessäni ihastelin tyylikkäitä syksyisiä lapsia, jotka tepastelivat nahkakengissään, takeissaan ja hameissaan kaupungilla, käsi kädessä, saparot heiluen. Nyt oma tyttäreni pukeutuu näin, koska haalareita ja villa-asuja ei vain yksinkertaisesti tarvita. Ei noin vain Suomessa, missä ollaan haalareissa, jo käytännön tai viimeistään tarhatädin käskystä. Uskollisena tähtikuviofanina, meillä se voisi olla ticket to heaven. Puolisoni "ticket to heaven" on lähteä takaisin Suomeen.

Äitiyspakkauksesta saatu haalari on meillä Suomessa.
Tyttäreni mielipide on selvä: "Haalarit on perseestä!"